Lentokone

Lentokoneen historian katsotaan alkavan 1800-luvulla, kun alettiin tehdä kokeiluja ilmaa raskaamman lentävän koneen luomiseksi. Ensimmäisenä onnistuivat amerikkalaiset Wrightin veljekset, jotka lensivät Flyer-nimisellä (suom. 'Lentäjä') koneellaan vuonna 1903 260 metriä pysyen ilmassa hieman alle minuutin. Tämän jälkeen alkoi nopea lentokoneiden kehitys. Ranskalainen lentokoneenrakentaja Louis Blériot lensi vuonna 1909 Englannin kanaalin yli yksitasollaan. Vuonna 1913 Roland Garros lensi Välimeren yli Etelä-Ranskasta Tunisiaan. Vuodesta 1914 ilmailun kulkua eteenpäin kiihdytti ensimmäinen maailmansota, jossa tarvittiin voimakkaita, nopeita lentokoneita. Ensimmäisessä maailmansodassa saksalainen Junkers esitteli kokometallisen yksitason, josta tuli seuraavina vuosikymmeninä merkittävin konetyyppi.
Luottamusta lentokoneeseen lisäsi ensimmäinen Atlantin ylilento 1919. Toisen maailmansodan lopulla kehitettiin ensimmäiset suihkukoneet. Varsinainen suihkumoottori oli keksitty jo 1930-luvulla. Rakettikäyttöinen koekone Bell X-1 rikkoi äänivallin Chuck Yeagerin ohjaamana vuonna 1947. Vuonna 1952 tuli ensimmäinen kaupallinen suihkukone, De Havilland Comet, joka kärsi muutamista selittämättömistä onnettomuuksista. Tutkijalautakunnan mukaan onnettomuudet johtuivat uudesta suunnittelutaustasta, jossa olisi pitänyt ottaa huomioon metallin väsyminen matkustajien vuoksi paineistetun rungon nousun ja laskeutumisen metallin väsymisen seurauksena. Seuraavina vuosikymmeninä rakennettiin suuria kaupallisia matkustajakoneita, ja sotilasilmailun puolella pommikoneet ja hävittäjät kehittyivät voimakkaasti.(Wikipedia)

 Lentämisen historia on varsin lyhyt, reilut sata vuotta. Mutta ihmiset ovat halki aikojen haaveilleet lentämisestä, niin minäkin.
Olen aina ihaillut lentokoneita. Pikkupoikana juoksimme pellolla poikien kanssa nähdessämme lentokoneen ja huutelimme yhteen ääneen:"Heitä lentolehtisiä, heitä lentolehtisiä!" Joskus kai joku lentäjä oli kuullut poikien toiveen ja heittänyt kasoittain lentolehtisiä, joita pojat keräsivät ja veivät vanhemmilleen tai nuotion sytykkeeksi. Totta tai tarua, kyllä me pojat juoksimme aina kun näimme lentokoneen. Ja huusimme.

Isäni osasi tehdä paperiliidokin ja varsin usein pyysin häneltä:" Isi, tee lentokone!" Myöhemmin isä kyllästyi jatkuviin pyyntöihini ja opetti minulle liidokintekotaidon. Enää en tarvinnut isää liidokin tekoon vaan tein niitä itse ja kokeilin erilaisia versioita. Tarkoitus oli saada liidokkii pysymään mahdollisimman kauan ilmassa. Joskus sopiva ilmavirtaus tarttuikin siihen ja liidokki saattoi pysyä ilmassa puolikin minuuttia. Mutta höyhenet olivat paljon parempia lenämään, varsinkin untuvahöyhenet. Höyhen laitettiin suun eteen, katsottiin ylös päin ja puhallettiin. Höyhen nousi helposti korkeuksiin ja me pojat juostiin taas. Joskus tuuli vei höyhenen mennessään, joskus se laskeutui hiljalleen alas minuuttien päästä kuin...

Tälläisellakin vehkeellä olen joskus lennellyt!

Onnelliset lapsuusvuodet jäivät taakse, koulunkäynti, opiskelu, urheilu, seurakuntanuoret ja tyttöystävä veivät aikani ja liidokit ja höyhenet unohtuivat vuosiksi, kunnes valmistuin opettajaksi uuteen uljaaseen peruskouluun ja kävin lähes vuoden kestäneen valtion ilmaisen poikaleirin. Leiripaikka vaihtui Lappeenrannasta Lahteen, Lahdesta Helsinkiin ja edelleen Kouvolaan. Utissa tapasin lentosotamiehiä ja näin taas lentokoneitakin. Liikuntatunnille piti keksiä ohjelmaa ja kun piti saada vaihtelua jalkapallon, pesäpallon ja yleisurheilun tilalle, muistin höyhenet ja liidokit, käsityötunnilla tehtiin joka pojalle oma leija. Kuvaamataidon tunnilla valmistimme liidokkeja ja liikuntatunnilla pidimme lentokilpailut, kolmelle parhaalle palkinto! Ja pojat tykkäsivät ja minä luettelin sekundaattori kädessä lentoaikoja. Vielä vanhana opettajanakin Mikkelin Mikael-koulussa pidin joskus samanlaisia kisoja! Myös omien lasten kanssa rakennettiin lukemattomat liidokit.

Muutamana yönä näin unta, että osasin lentää. Nousin vain pienelle mäelle ja hyppäsin ja levitin käteni, kas kummaa, osasin lentää! Näin unen usein erilaisina versioina ja ajattelin kokeilla itse lentämistä. Niinpä noin kaksikymmentä vuotta sitten menin ultrakevytlentäjä-kurssille ja pääsin itse kokeilemaan lentämistä opettajan kanssa. Tunnit etenivät ja pian pääsin ensimmäiselle yksilennolle. Voitte arvata, että pelotti! Lennonopettajani Kaitsu Nyman kehoitti pitämään kaikki opetukset mielessäni ja sanoi, että kaikki ovat tulleet ensimmäiseltä lennoltaan alas. Ja kaikilta muilta lennoilta myös!

Tällä koneellani lentelin 90-luvulla kymmeniä kertoja

Myöhemmin hankin myös purje- ja moottoripurjelentoluvat. Hankin myös oman koneen, OH-208, Motor Lerche nimeltään. Sillä lentelin ympäri Savoa ja pysähtelin Rautavaaran, Iisalmen, Pieksämäen ja Mikkelin kentillä. Kone oli parkissa Kuopiossa ja sieltä oli hyvä lähteä lentämään. Kerran lähdin Kotkaan pelaamaan tennistä, pakkasin mailan mukaan ja muutaman tunnin päästä laskeuduin Kymin kentälle, missä pelikaverini Ossi jo odotteli. Mieleni teki lähteä Eurooppaan lentelemään, mutta ne reissut tein kuitenkin moottoripyörällä. Hankin myöhemmin toisen moottoripurjehtijan ja A-luokan ultrakoneen ja yhteen aikaan autotallissani oli 3 lentolaitetta. Olin hurahtanut pahemman kerran harrasteilmailuun.

Aeron, Finnairin edeltäjän, kone laskussa, hiukka musta lentohistoria...ks. alh

Oli mahtavaa lentää hyvällä ilmalla, katsella maisemia ja elämää Karttulan kylällä, missä olin opettajana. Kerran katselin Hippokisoja ilmasta käsin kierrellen Karttulan urheilukentän yläpuolella parin sadan metrin korkeudessa, oman taloni yläpuolella kävin vilkuttamassa vaimolleni ja lapsilleni. Katselin, kuinka veneet kiisivät pitkin tyyntä Virmasveden pintaa, ihailin järviä, saaria, Mustikkavuorta. Pielavedelle osasin lentää, kun kaukaa näin Pielaveden puukirkon, Haukivuorelle osuin kirkkoaikaan, mutta tyydyin kiertämään kirkontornin ympäri muutaman kerran. Useita vuosia myöhemmin tapasin Haukivuoren suntion, ja hän kertoi ihmetelleensä, kun eräänä kesäisenä sunnuntaina joku lentäjä kierteli kirkontornia. Paljastin, että minä olin se mies!

Pääsin äskettäin eläkkeelle ja lentäminen on jäänyt vähemmälle, vaikka lupakirjat ovat yhä voimassa. Itse asiassa olen siirtynyt isompiin koneisiin. Eilen laskeuduin Aasian lennolta Helsinki-Vantaalle ja ensi kuussa lennän Brasiliaan. Valitettavasti lupakirjani eivät anna minulle lupaa lentää itse noita ilmalaivoja. Mutta toiveenani on joskus päästä lentokapteenin tarkan valvonnan alaisuudessa lentämään kunnon jumbojettiä pienen matkaa. Laskeutumista en kuitenkaan uskalla tehdä, luulen, vaikka uskoisin saavani koneen alas...

Ilmojen halki käy lentäjän tie. Lentäminen on mainio harrastus. Mutta minä odottelen toiveikkaana viimeistä lentoa, josta Ari ja Tapani lauloivat jo kauan, kauan sitten jotenkin tähän tapaan: "Mepä kuunkin sivuutamme, ohi Marsin lennämme. Taakse Linnunrata jääpi, eteen päin vain kiidämme. Astronautit, kosmonautit lähiavaruudessa, katsoo silmät selällänsä suurta maastamuuttoa!"

Koivulahden lentoturma

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Koivulahden lentoturma
Koivulahden lento-onnettomuuden muistomerkki
Yhteenveto
Päivämäärä	3. tammikuuta 1961
Onnettomuustyyppi	maahansyöksy
Tapahtumapaikka	Koivulahti
Lähtöpaikka	Kruunupyy
Määränpää	Vaasa
Kuolleita	25
Lentokone
Lentokoneen malli	DC-3
Lentoyhtiö	Aero O/Y
Rekisteritunnus	OH-LCC
Matkustajia	22
Miehistöä	3
Eloonjääneet	0

Koivulahden lentoturma sattui 3. tammikuuta 1961, kun Kruunupyystä Vaasaan matkalla ollut Aeron Douglas DC-3 -lentokone syöksyi maahan Koivulahdessa kymmenen kilometrin päässä Vaasasta. Onnettomuudessa menehtyivät kaikki koneessa olleet 22 matkustajaa ja kolme miehistön jäsentä, yhteensä 25 henkeä.^[1] Onnettomuus on pahin Suomessa koskaan tapahtunut siviililento-onnettomuus.
Aero O/Y:n (nyk. Finnair) aikataulunmukaisella reittilennolla AY311 olleen koneen aikataulunmukainen lähtöaika Kruununkylän lentoasemalta oli 7.00, mutta lähtö myöhästyi hieman. Lentokone syöksyi metsään noin kello 7.40 Koivulahden alueella, noin 10,5 kilometriä Vaasan lentoasemasta.^[2]
Tutkimuksissa ilmeni, että liian matalalla lentänyt kone oli joutunut jyrkän kaarron aikana ylivedettyyn tilaan ja alkavaan syöksykierteeseen.^[3] Oikeuslääketieteellisen tutkimuksen mukaan koneen päällikkö ja perämies olivat onnettomuuden aikaan juovuksissa. Päällikön veren alkoholipitoisuus oli ainakin kaksi promillea ja perämiehen 1,56

Viimeinen joulu

Joulua pidetään kristikunnan suurimpana juhlana pääsiäisen ohella. Silloin pieni Jeesus-lapsi syntyi Maa-nimiselle planeetalle Neitsyt-Marian synnyttämänä. Jeesus oli Jumalan poika, joka tällä tavalla tuli meidän keskuuteemme elämään ihmisenä ihmisen elämää. Minulle opetettiin nämä kristinuskon perusasiat jo pienenä ja omaksuin ne kuin vain pieni poika ne voi omaksua ja uskoin kristinuskon perusperiaatteet vailla epäilyksen häivää. Rukoilin myös Jumalaa ja Jeesusta omin lapsellisin sanoin ja oppimieni rukouten kautta. Myöhemmin huomasin, että monet kaverini eivät uskoneet laillani, vielä myöhemmin huomasin, että jopa muutamat oppineet ja lukeneet kirkonmiehet, papit ja teologit eivät uskoneet laillani Jumalaan ja hänen suunnitelmaansa lähettää Jeesus ihmisenä ihmisten keskuuteen neitsyt-Marian synnyttämänä. He asettivat kyseenalaiseksi neitseestäsyntymisen, Jeesuksen jumaluuden ja monet muut kristinuskon perustotuudet.

Kaikesta huolimatta olen säilyttänyt lapsenuskoni pian kuuden vuosikymmenen ajan, mikään ei ole sitä horjuttanut. Vaikka elämäni ei ole ollut aina esimerkillistä, olen kompastunut, kaatunut, satuttanut pahasti itseni ja ollut heikko ihminen, on Jeesus-usko pysynyt lujana. Olen halunnut pitää käteni kiinni hänen kädessään. Tai oikeastaan, Hän on pitänyt minusta kiinni, ei ole laskenut irti, vaikka olisin ollut valmis pyristelemään vastaan ja kulkemaan omia polkujani.

Olen muistellut ensimmäistä joulua monta vuosikymmentä. Käynyt jouluna kirkossa, laulanut jopa kirkkokuorossa. Muutama päivä sitten huomasin, että on aika alkaa miettiä viimeistä joulua. Kuinka viettäisin jouluni, jos tietäisin, että tämä on elämäni viimeinen joulu???

Ostaisinko parhaat koskaan ostamani lahjat läheisilleni? Jakaisinko kaiken keräämäni tavaran ja rahat joululahjoina lapsilleni ja lastenlapsilleni? Vai antaisinko ne hyväntekeväisyyteen, Pelastusarmeijalle ja Hurstin kodittomille joulupuuroksi ja jouluiloksi?

Vai alkaisinko valmistella joulusaarnaa tai pöytäpuhetta? Kutsuisinko kaikki jälkikasvuni kokoon ja kertoisin perinpohjaisesti tämän jouluevankeliumin, johon uskon. Kutsuisinko lisäksi kaikki tuntemani ystävät ja kylänmiehet kuulemaan saarnaani. Tekisinkö valtaisan joulumainoksen kotikaupunkini pääväylän viereen: Viimeinen jouluni on käsillä, tässä on perintöni ihmiskunnalle, kuulkaa minua?

Pelkään, että harva ihminen perheväkeni lisäksi saapuisi paikalle. Ehkä on kuitenkin parasta, että jokainen viettää viimeistä jouluaan yksin Jumalansa kanssa, yksin maailmaan tulleen Jumalan pojan kanssa. Joku joulu on jokaisen viimeinen joulu, mutta milloin se on käsillä, harva sen tietää, joku aavistaa. Lähtöni on pian käsillä. Tauti riuduttaa ruumistani, olen jo lähes satavuotias tai muuten aavistan lähtöhetkeni tulevan. Silloin minua lohduttaa tieto, että jouluna maailmaan tullut Jeesus Jumalan poika sovitti syntini Golgatalla ja antoi minulle mahdollisuuden ikuiseen joulunviettoon. Joulunviettoni ei lopu koskaan, vaan se jatkuu, kun ummistan silmäni viimeisen kerran ja avaan ne taivaan joulupöydässä! Eläköön joulu!

Minä ja pikkuboston

Renttu-koira Pattayalta harrastaa paheita. Keneltähän oppinut?

Pikkupoikana ihailin muiden pikkupoikien tavoin tupakkamiehiä. 60-luvun alussa tupakanpolton vaaroista ei juuri puhuttu eikä tiedetty. Niinpä tupakkaa poltettiin varsin yleisesti kotona sisällä, kouluissa opettajanhuoneessa ja opettaja saattoi vetää jopa luokassa savut kesken oppitunnin. Sairaalatkaan eivät olleet savuttomia puhumattakaan muista työpaikoista. Hyvä puoli asiassa oli, että työaikaa ei tuhlattu silloin tupakalla käyntiin, vaan nortti ja bostoni roikkui huulessa työtä tehdessä ja savu leijaili työpaikalla. Isoisäni oli suutari Kangasniemeltä ja lukemattomat lapsuuteni kesät vietin papan hoivissa maaseudun rauhassa leikkien, onkien ja papan juttuja kuunnellen. Kun hänellä oli paljon kenkien korjaamista ja uusien tekoa, kyläsuutari ei joutanut tupakkataukoja pitämään ja piippu roikkuikin suupielessä usein pitkin päivää. Illalla saapui ystäviä ja kylänmiehiä verstaaseen, kalajutut kerrottiin, kuulumiset vaihdetiin ja verstas oli tietty täynnä tupakansavua. Mummo huuteli lapsenlapselleen ja kehoitti tulemaan pois savun seasta, mutta varsinkin ukkojen sotajutut olivat niin jännittäviä, että vedin pitkät illat puhtaisiin keuhkoihin savua ja mummon kehoitukset kaikuivat kuuroille korville. No mitä se tupakointi sitten on oikeastaan?
 
Tupakointi tarkoittaa virginiantupakan (Nicotiana tabacum) kuivatuista nikotiinipitoisista lehdistä (puhekielessä tupakka) valmistettujen tupakkatuotteiden käyttämistä niitä polttamalla ja savua hengittämällä. Yleisin tupakkatuote on savuke, muita ovat sikari, piipputupakka sekä nuuska, jonka käyttöä ei kutsuta tupakoinniksi vaan nuuskaamiseksi. Tupakoinnin terveyshaitat tunnustetaan nykyään yleisesti. Maailmassa on noin miljardi tupakoitsijaa.^[1]

 ^{Ystäväni Mauri tupruttelee mielellään piipputupakkaa etelän auringossa. Vaarallisemmat tupakat jäävät kaupan hyllylle!}
 Kaiken kaikkiaan noin miljoona suomalaista tupakoi.^[2] Noin 20-25 prosenttia Suomen 13-17 vuotiaista nuorista tupakoi vähintään kerran viikossa. Tupakointi on nykyään yleisempää tyttöjen kuin poikien keskuudessa.^[3] Tupakointi on yleistä etenkin nuorilla, mutta on yleisellä tasolla vähenemään päin. Tupakoinnin yleisyys riippuu sosiaalisesta sijoittumisesta, yleisintä se on vähiten koulutetuilla ja vähäisintä korkeasti koulutetuilla ihmisillä.^[4] Tupakoinnin haitoista tiedotetaan nuorille suhteellisen hyvin Suomessa. Tupakointiin liittyy kuitenkin sosiaalisia ja psykologisia seikkoja, jotka saavat sen näyttämään houkuttelevalta monille nuorille. Tutkimusten mukaan monet nuoret kokevat tupakoinnin jonkinlaisena aikuistumisriittinä, josta he kuvittelevat luopuvansa piakkoin.^[5] Tavasta on kuitenkin usein vaikeaa päästä eroon. Suurin osa suomalaisista tupakoitsijoista haluaisi päästä riippuvuudestaan eroon.

 

Kreetalaisella hautausmaalla oli keuhkosyöpään kuolleen nuoren miehen hauta. Huomaavainen äiti tai tyttöystävä oli laittanut iäisyysmatkalle mukaan sytkärin, tupakka-askin ja pari irtotupakkaa!

Kesä 1962 oli  hyvä vattuvuosi, muistelen. Kesäloma oli lopuillaan ja syyskuun alussa alkaisi koulu. Olimme pelanneet, leikkineet, urheilleet, uineet ja käyneet linnunpesillä, Karppa, Jore ja minä. Linnunpojat olivat lähteneet jo aikoja sitten pesistään, seiväshyppyennätystä ei pystytty enää parantamaan (220 cm mäntyseipäällä) ja kaunis päivä uhkasi valua hukkaan. Yhtäkkiä joku meistä pojista sai neronleimauksen. Ohi kävelevä Iso-Matti käveli ohitsemme ja paksu savuvana seurasi perässä. Tupakkaa! Me pojat hankkisimme ja polttaisimme elämämme ensimmäiset tupakat. Mutta mistä rahat? Vatuista! Niinpä kiirehdimme vattupaikkaan ja keräsimme astiat kukkuroilleen vattuja tupakanhimo silmissämme. Tuota pikaa meillä oli tarvittava rahamäärä käsissämme, marjat myimme äidilleni. Ei muuta kuin kioskille tupakanostoon. Pikkuboston maksoi 50 penniä ja siihen rahamme juuri riittivät. Kioskitädille selitimme ostavamme isälle tupakkaa ja aski irtosi helposti. Tulitikut vaan mukaan ja pöheikköön tupakalle! Nyt me olimme hetkessä muuttuneet pikkupojista aikamiehiksi, jotka vetivät posket lommolla savua suuhunsa. Jore tiesi kuinka vedetään henkeen ja neuvoi meitä nuorempia. Oli se mahtavaa olla tupakkamies kymmenvuotiaana. Tästä se tosielämä alkaa!

Tupakan sijasta nautin kerran ravintolassa tämän banaanijäätelöveneen kermavaahdolla

Minusta ei tullut kuitenkaan tupakkamiestä kuten kavereistani. Jore ja Karppa ja monet muut kaverini jäivät koukkuun ja jatkoivat myöhemmin tupakanpolttamista. Isoisääni, vanha suutari, kuoli tupakan aiheuttamaan syöpään. Itse valmistuin opettajaksi ja opettamisen ohella pidin oppilaille tupakkavalistusta. Kerroin tupakan vaaroista, katselimme valistusfilmejä ja osallistuimme raittiusviikolle ja oppilaat kirjoittivat kilpakirjoituksen, jossa lupasivat ja vannoivat, etteivät koskaan tartu turmiolliseen tupakkaan.

Kirjoittaja on jo eläkkeellä ja pistelee tässä suuhunsa, ei tupakkaa, vaan heinäsirkkaa thaimaalaisessa pikkukaupungissa!

Nyt eläkkeelle siirryttyäni olen tyytyväinen valintaani. Olen hyvässä kunnossa, keuhkoni ovat puhtaat, en todennäköisesti kuole keuhkosyöpään eikä tarvitse joka puolen tunnin päästä mennä parvekkeelle. Monet tupakoitsijat puolustelevat myönteistä kantaansa tupakointiin sanomalla, että meillä on vain tämä yksi elämä. Vastaan HÄH! Sittenhän sitä ei kannata tuhlata tupakanpolttoon! Mitäs mieltä sinä olet?

Katumaalausta Jyväskylässä 8.6.11

Jyväskylän Perhepuistossa ei laitettu pensseleieitä naulaan vaan pikkupirpanat äiteineen ja isineen saapuivat Oikokadulle sankoin joukoin perinteiseen katumaalaukseen. Katumaalauksen järjesti Mäki-Matin perhepuisto. Enää ei Oikokatu 7:ssä nähdä Punanurkkaa ja vasemmistolaista opiskelijapolitiikkaa kuten 70-luvulla. Silloin laulettiin seudulla kansainvälistä ja muita radikaaleja politiikkalauluja, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet eivätkä enää palaa. Tosin opiskelijan arki oli kovaa: opiskeluja ei rahoitettu opintorahoilla ja asumistuilla, vaan otettiin valtion takaamaa opintolainaa ja yritettiin valmistua työelämään niin nopeasti kuin suinkin. Opiskelujen päätyttyä opintolainan korko pomppasi 9 prosenttiin ja eikun lyhentämään lainaa!

Maaleja oli laitettu purnukoihin ja sekoitettu valmiiksi. Ja eikun pensseli käteen katua maalaamaan! Olin saapunut opiskeluajoilta tutulle Oikokadulle ryhmä-Rämän kanssa, jonka jäsenet olivat pikku-Minttu, Sussu, Mellu, Jaakko-setä ja allekirjoittanut. Keliä ei voinut moittia, sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli liki 30 astetta.

Mellu ja Sussu pohjamaalaavat hassunkurista matoeläintä siniseksi. Maalaukset säilyvät melko hyvin seuraavaan vuoteen.

Minttu on jo kokenut maalari, sillä hän oli maalaamassa samaisella kaadulla jo kaksi vuotta sitten. Mellu-täti valvoo tummana varjona työskentelyä.

80-vuotias Jaakko-setä seurasi katumaalausta ja kertoili samalla omasta lapsuudestaan, jolloin ei katuja maalailtu ja jo 10-vuotiaana hän oli mukana työelämässä. Perunanmullitukseen herättiin klo 5 juomaan korviketta ja kuudelta pellolle ja työt loppuivat illalla klo 7. Matkaa kouluun oli yli 10 km ja sinne mentiin, pyörällä, kävellen ja talvella suksilla. Koulumatkoihin meni 4 tuntia päivässä.

Perhepuisto järjestää Marianna Räsäsen kirjoittaman ja ohjaaman lastennäytelmän "Mummu ei tajuu" kesän aikana yhteensä 15 kertaa. Näytelmä liittyy Jyväskylän Kesään, jota on vietetty seudulla ja vuosikymmenten ajan seminaareineen ja erilaisine taidetapahtumineen. Eikun sinne!

Kahdet valmistujaiset Kuopiossa

Minulla on tänään ollut suuri juhlapäivä. Jo aamulla pääsin laulamaan "jo joutui armasta aikaa" entisessä opinahjossani Mikael-koulussa, missä tein kahdeksan vuoden työrupeaman. Varsinainen suuri juhlani oli kahden rakkaan tyttäreni, Melissan ja Susannan, valmistujaiskekkerit. Susanna, 27v, valmistui filosofian maisteriksi ja Melissa, 18v, viittomakielen ohjaajaksi. Molemmat tyttäret vielä erinomaisin arvosanoin. Juhlapaikka oli Susannan kotipiha, jonne kokoontui sukua, ystäviä, tuttuja ja kylänmiehiä. Katselepa kuvia juhlakaluista ja juhlijoista!

Isäni Eero on jo vanha mies, 82v. Hän lähti mielellään kanssani Mikkelistä torin varrelta aamulla kello 10 mukaan esikoispoikansa tyttärien juhlaan. Myös kamera oli mukana.

Kuvassa juhlien päätähdet Melissa ja Susanna nostelevat maljoja itselleen. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin.

Juhlien nuorin oli 3-kuukautinen Siirivauva, joka on jo varsin tomera tytönalku, turvallisesti äitinsä käsivarsilla.

 Sisarusparvi oli paikalla lukuunottamatta Hannaa, joka asustelee Brasiliassa ja Jeremiasta, jolla oli tärkeämpää puuhaa siskojensa juhlapäivänä.

Lääkärinalut Johannes ja Väinö miettivät päänsä puhki, kuinka lasten inkkariteltta kootaan. Susannan appi antaa pojille hyviä ohjeita.

Myös Mintulle maistui juhlajuoma äidin kekkereissä. Milloin päästään viettämään Mintun valmistujaisia?

Melissan kummit Diana ja Oliver lapsineen pääsivät mukaan Äänekoskelta. Anu-äiti vasemmassa laidassa ei meinaa saada pidäteltyä kyyneleitään juhlan herkistämänä.

Lapseni Susanna ja Melissa ovat saavuttaneet yhden tavoitteen elämässään. He ovat ponnistelleet kovasti ja nyt on juhlan aika. Uudet tavoitteet ja etapit elämässä ovat kuitenkin edessä. Koulutus on yhä tärkeämpää nuorten elämässä ja vain ponnistelemalla ja ahkeroimalla voidaan asetetut tavoitteet saavuttaa. Haluan isänä toivottaa lapsilleni onnea ja menestystä opiskelun saralla myös tästä eteen päin. Ja muutenkin elämässä.

Kreetan ihmeet

Toukokuun lopussa lensin pariksi viikoksi Kreikan ihmeelliselle saarelle Kreetalle. Kerron matkastani kunhan matkaväsymys haihtuu ja sormeni herkistyvät näppäilykuntoon. Katso kuitenkin kuvat!

Kolme Anteroa

Täällä Thaimaassa on ainakin kolme Anteroa. Voi heitä olla kolmekymmentäkin. Moottoripyörämatkoillani olen heidät tavannut ja nyt kerron heistä jokaisesta hiukan.

ANTERO NUMERO YKSI
Tämä antero on entinen palomies, päässyt hyvään aikaan eläkkeelle 55-vuotiaana. Nykyisin palomiehet joutuvat taistelemaan tulta vastaan 10 vuotta pitempään. Tämä Helsingin palolaitoksen sankari löysi tiensä Thaimaahan vajaat 10 vuotta sitten Viron matkailun jälkeen. Antero on järjestellyt elämänsä kohtuullisen hyvin: hänellä on nelikymppinen Geo-vaimo, thaimaalainen, jonka kanssa hän on rakentanut hienon talon Phang Phongiin Sakon Nakonin maakuntaan. Kuvassa Anteron 20 neliön kuisti, missä söin aamupalaa reissullani. Moottoripyörästäni näkyy vain takaboksi vasemmassa alareunassa. Alakuvassa Antero ja Bobi, talon uskollinen vahtikoira.

Rouva syöttää koiria, joita on Bobin liäksi 3 muuta rakkia. Sakon Nakon on muuten ainut seutu, missä olen kuullut syötävän koiranlihaa Thaimaassa. Geo kielsi vakaasti syövänsä koiranlihaa!

 Kerran kävimme retkellä Sattahipissä jna rouva pääsi kuskiksi, koska 2 Anteroa oli juhlan kunniaksi maistanut lasillisen miestä väkevämpää. Ja hyvin Toyota totteli thairouvan käskyjä.

ANTERO NUMERO 2
Oikeastaan tämä Antero on Jussi, mutta hänen toinen nimensä on Antero. Satuin pysähtymään pienen maalaiskaupan kohdalla mp-reissullani kysyäkseni tietä. Jussi Antero huuteli kaupan pihasta englanniksi, että mistä kaukaa vieras on. Vastasin, että Suomesta. Jussi ilahtui ikihyvikseen ja sanoi, että hän on myös suomalainen. Ja niin sain kuulla tämän Jussi Anteron liikuttavan tarinan: Jatkosodan syttyessä suomalaisia lapsia lähetettiin Ruotsiin sotaa pakoon. Jussi lähetettiin Kuopiosta - ei Ruotsiin, vaan Tanskaan. Ja sinne tämä sitten jäikin. Jussi Antero kertoi, että venäläiset ampuivat hänen isänsä ja äidin uusi isä ei ollut halukas vaikeina aikoina ottamaan poikaa takaisin, kun tanskalaiset hoitivat lasta hyvin ja myöhemmin adoptoivat hänet omaksi lapsekseen. Ja niin häneltä unohtui Suomi ja suomen kieli; muutaman sanan hän taitaa suomea ja on joskus piipahtanut Suomessa sisaruksiaan ja sukulaisiaan tapaamassa.

 Jussi Anteron vaimo oli kuollut vajaa kymmenen vuotta sitten ja hän oli lähtenyt lomamatkalle Thaimaahan. Ja sinne hän oli sitten jäänytkin, uusi elämänvaihde oli alkanut Buriramin hiljaisella maaseudulla, minne hän oli rakentanut uuden elämänsä. Mielellään hän esitteli minulle talojaan ja lupasi jopa myydä minulle naapuritalon, jonka hän oli rakennuttanut naapurille. Thaimaalainen naapuri ei ole kuitenkaan lyhentänyt velkaansa yhtään ja Jussi Antero teki minulle tarjouksen toisesta talostaan. Jäin miettimään tarjousta ja lupasin kertoa asian ensi kerralla. Ikävuosistaan huolimatta miehen äly oli kuin partaveitsi ja askel kevyt. Tavan takaa hän muistutti, että me olemme SUOMALAISIA!

Anteron vaimo hoiti pientä kauppaansa tyttärensä ja poikansa kanssa. Antero oli rahoittanut kaupan, kaksi asuntoa ja kaksi autoa. Rahaa hän sanoi käyttäneensä näihin hankintoihin 7 miljoonaa.

KOLMAS ANTERO
Kolmas Antero on Jorma Antero ja

Surinin temppeli

Matkoillani Thaimaassa olen nähnyt satoja ja tuhansia temppeleitä ja budhan patsaita. Suurimmaksi osaksi ne ovat erittäin kauniita ja loisteliaita. Munkit ovat köyhiä ja kulkevat avojaloin pelkkä ruskea kaapu päällään. He ovat mukana ihmisten arjessa ja rukoilevat jo anivarhain aamulla ihmisten kanssa heidän lähtiessä töihin. Suomessa kirkon papit ja helluntaikirkon saarnaajat nukkuvat aamulla piiiitkään ja lähtevät sitten kun ehtivät virastoonsa täyttämään tärkeitä papereitaan ja papit pitävät piispojen kanssa tärkeitä palavereitaan kirkon sakramenteista, kasteesta tai ehtoollisesta tai kesäkodin kunnostamisesta tai käyvät homokeskustelua. Palaverin jälkeen he juovat täytekakkukahvit, huutavat yhteen ääneen "emännille kiitos" ja käynnistävät seurakuntakeskuksen pihalla mersunsa ja bemarinsa ja kaasuttelevat tyytyväisinä kotiinsa pullanmuruja lipereissään. Thaimaalainen munkki sen sijaan liikkuu avojaloin, hyppää joskus tarjottuun mopokyytiin ja menee illalla yksinäiselle puiselle petilleen nukkumaan. Tulee mieleen kysymys, kumpi elää lähempänä Jeesuksen opetuksia menemisestä kaikkeen maailmaan ja olla ottamatta toista viittaa mukaansa ja olla huolehtimatta siitä, mitä päällensä pukisi tai mitä suuhunsa laittaisi ja minne päänsä kallistaisi.

En silti aio kääntyä budhalaiseksi ja hylätä isieni uskoa. En halua kulkea kahdeksanosaista tietä lopulliseen päämäärään, nirvanaan, sammumiseen. Sen sammumisen ja nirvanan saavuttaa vasta monien uusien syntymien kautta, milloin koiraksi, milloin hevoseksi, milloin sisiliskoksi ja milloin ihmisapinaksi. Minä haluan uskoa isieni tavoin Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen maan ja taivaan Luojaan ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainokaiseen poikaan ja Pyhään Henkeen.

Mutta esittelenpä tämän Surinin temppelin ja sen hienon ympäristön kuvin muistaen, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa:ylimmäisessä kuvassa istun krematorion portailla miettien maallisen savimajani polttamista tai hautaamista, kun henki ei enää kulje... Nytkin jo niin usein ahdistaa.

Tässä muutamia otoksia temppelialueelta. Toiseksi alimmaisen kuvan temppelirakennus on tehty taidokkaasti pulloista, tummat ovat pieniä energiajuomapulloja ja vaaleat Heineken-olutpulloja. Seurakuntaväki on ollut janoista rakentaessaan temppelialuetta ja pääinsinööri säästi pullot ja niin tehtiin viimeiseksi taidokas taideteos pulloista. Toivottavasti salama ei iske rakennukseen tai pojat ala heittelemään kiviä rakennuksen seinille ja katolle!