 |
| Renttu-koira Pattayalta harrastaa paheita. Keneltähän oppinut? |
Pikkupoikana ihailin muiden pikkupoikien tavoin tupakkamiehiä. 60-luvun alussa tupakanpolton vaaroista ei juuri puhuttu eikä tiedetty. Niinpä tupakkaa poltettiin varsin yleisesti kotona sisällä, kouluissa opettajanhuoneessa ja opettaja saattoi vetää jopa luokassa savut kesken oppitunnin. Sairaalatkaan eivät olleet savuttomia puhumattakaan muista työpaikoista. Hyvä puoli asiassa oli, että työaikaa ei tuhlattu silloin tupakalla käyntiin, vaan nortti ja bostoni roikkui huulessa työtä tehdessä ja savu leijaili työpaikalla. Isoisäni oli suutari Kangasniemeltä ja lukemattomat lapsuuteni kesät vietin papan hoivissa maaseudun rauhassa leikkien, onkien ja papan juttuja kuunnellen. Kun hänellä oli paljon kenkien korjaamista ja uusien tekoa, kyläsuutari ei joutanut tupakkataukoja pitämään ja piippu roikkuikin suupielessä usein pitkin päivää. Illalla saapui ystäviä ja kylänmiehiä verstaaseen, kalajutut kerrottiin, kuulumiset vaihdetiin ja verstas oli tietty täynnä tupakansavua. Mummo huuteli lapsenlapselleen ja kehoitti tulemaan pois savun seasta, mutta varsinkin ukkojen sotajutut olivat niin jännittäviä, että vedin pitkät illat puhtaisiin keuhkoihin savua ja mummon kehoitukset kaikuivat kuuroille korville. No mitä se tupakointi sitten on oikeastaan?
Tupakointi tarkoittaa virginiantupakan (Nicotiana tabacum) kuivatuista nikotiinipitoisista lehdistä (puhekielessä tupakka) valmistettujen tupakkatuotteiden käyttämistä niitä polttamalla ja savua hengittämällä. Yleisin tupakkatuote on savuke, muita ovat sikari, piipputupakka sekä nuuska, jonka käyttöä ei kutsuta tupakoinniksi vaan nuuskaamiseksi. Tupakoinnin terveyshaitat tunnustetaan nykyään yleisesti. Maailmassa on noin miljardi tupakoitsijaa.[1]
Kaiken kaikkiaan noin miljoona suomalaista tupakoi.[2] Noin 20-25 prosenttia Suomen 13-17 vuotiaista nuorista tupakoi vähintään kerran viikossa. Tupakointi on nykyään yleisempää tyttöjen kuin poikien keskuudessa.[3] Tupakointi on yleistä etenkin nuorilla, mutta on yleisellä tasolla vähenemään päin. Tupakoinnin yleisyys riippuu sosiaalisesta sijoittumisesta, yleisintä se on vähiten koulutetuilla ja vähäisintä korkeasti koulutetuilla ihmisillä.[4] Tupakoinnin haitoista tiedotetaan nuorille suhteellisen hyvin Suomessa. Tupakointiin liittyy kuitenkin sosiaalisia ja psykologisia seikkoja, jotka saavat sen näyttämään houkuttelevalta monille nuorille. Tutkimusten mukaan monet nuoret kokevat tupakoinnin jonkinlaisena aikuistumisriittinä, josta he kuvittelevat luopuvansa piakkoin.[5] Tavasta on kuitenkin usein vaikeaa päästä eroon. Suurin osa suomalaisista tupakoitsijoista haluaisi päästä riippuvuudestaan eroon.
Kreetalaisella hautausmaalla oli keuhkosyöpään kuolleen nuoren miehen hauta. Huomaavainen äiti tai tyttöystävä oli laittanut iäisyysmatkalle mukaan sytkärin, tupakka-askin ja pari irtotupakkaa!
Kesä 1962 oli hyvä vattuvuosi, muistelen. Kesäloma oli lopuillaan ja syyskuun alussa alkaisi koulu. Olimme pelanneet, leikkineet, urheilleet, uineet ja käyneet linnunpesillä, Karppa, Jore ja minä. Linnunpojat olivat lähteneet jo aikoja sitten pesistään, seiväshyppyennätystä ei pystytty enää parantamaan (220 cm mäntyseipäällä) ja kaunis päivä uhkasi valua hukkaan. Yhtäkkiä joku meistä pojista sai neronleimauksen. Ohi kävelevä Iso-Matti käveli ohitsemme ja paksu savuvana seurasi perässä. Tupakkaa! Me pojat hankkisimme ja polttaisimme elämämme ensimmäiset tupakat. Mutta mistä rahat? Vatuista! Niinpä kiirehdimme vattupaikkaan ja keräsimme astiat kukkuroilleen vattuja tupakanhimo silmissämme. Tuota pikaa meillä oli tarvittava rahamäärä käsissämme, marjat myimme äidilleni. Ei muuta kuin kioskille tupakanostoon. Pikkuboston maksoi 50 penniä ja siihen rahamme juuri riittivät. Kioskitädille selitimme ostavamme isälle tupakkaa ja aski irtosi helposti. Tulitikut vaan mukaan ja pöheikköön tupakalle! Nyt me olimme hetkessä muuttuneet pikkupojista aikamiehiksi, jotka vetivät posket lommolla savua suuhunsa. Jore tiesi kuinka vedetään henkeen ja neuvoi meitä nuorempia. Oli se mahtavaa olla tupakkamies kymmenvuotiaana. Tästä se tosielämä alkaa!
 |
| Tupakan sijasta nautin kerran ravintolassa tämän banaanijäätelöveneen kermavaahdolla |
Minusta ei tullut kuitenkaan tupakkamiestä kuten kavereistani. Jore ja Karppa ja monet muut kaverini jäivät koukkuun ja jatkoivat myöhemmin tupakanpolttamista. Isoisääni, vanha suutari, kuoli tupakan aiheuttamaan syöpään. Itse valmistuin opettajaksi ja opettamisen ohella pidin oppilaille tupakkavalistusta. Kerroin tupakan vaaroista, katselimme valistusfilmejä ja osallistuimme raittiusviikolle ja oppilaat kirjoittivat kilpakirjoituksen, jossa lupasivat ja vannoivat, etteivät koskaan tartu turmiolliseen tupakkaan.
 |
| Kirjoittaja on jo eläkkeellä ja pistelee tässä suuhunsa, ei tupakkaa, vaan heinäsirkkaa thaimaalaisessa pikkukaupungissa! |
Nyt eläkkeelle siirryttyäni olen tyytyväinen valintaani. Olen hyvässä kunnossa, keuhkoni ovat puhtaat, en todennäköisesti kuole keuhkosyöpään eikä tarvitse joka puolen tunnin päästä mennä parvekkeelle. Monet tupakoitsijat puolustelevat myönteistä kantaansa tupakointiin sanomalla, että meillä on vain tämä yksi elämä. Vastaan HÄH! Sittenhän sitä ei kannata tuhlata tupakanpolttoon! Mitäs mieltä sinä olet?
